20.9.2013

Tämä juttu julkaistiin Kääpiösnautseri-lehdessä 3/2013. Julkaistakoon se vielä täällä blogissakin. En tiedä olisinko tätä tarinaa voinut aiemmin kirjoittaa, mutta nyt se on tässä. Juttu voi herättää monenlaisia ajatuksia, ja hyvä, jos herättääkin vähän keskustelua. Omalta osaltani voin todeta, että tekisin kaikki ne päätökset uudelleen, mitä olen tehnyt tämän asian suhteen.

Iiron ja Loren tarina: kun salama lyö kaksi kertaa samaan puuhun

Meidän laumaan kuuluvat Iiro (Proceller Burn’N Rumble) ja Iiron poika, Lore (Rosanita’s Amazing Alore). Iiro on minun ensimmäinen kääpiösnautserini. Halusin itselleni suuren koiran pienessä koossa. Koiran, jonka kanssa voisin harrastaa monipuolisesti. Sen sainkin jokaista karvaa myöten.

Haaveet toisesta koirasta alkoivat hiipiä mieleen, ja minulle tuli mahdollisuus ottaa oman koirani jälkeläinen. Kukapa ei tarttuisi tähän mahdollisuuteen? Tunsin hyvin koiran kasvattajan, ja hän oli tarkkaan suunnitellut tätä pentuetta. Ennen kaikkea koirat olivat terveitä, eikä muutoinkaan ollut tiedossa mitään terveydellistä riskiä pentueen suhteen.  

Iiro kastroitiin kesäkuussa 2011, koska sillä oli ongelmia eturauhasen kanssa. Iiro oli kipeä ja ajattelin, että toimenpide tulee helpottamaan sen elämää monin tavoin ja agilitykin on mielekkäämpää. Ensimmäinen nukutus vähän jännitti, mutta kaikki näytti menevän hyvin. Ajattelin, että nyt vain odottelemme, kunnes Iiro toipuu ja pääsemme treenaamaan ja ennen kaikkea kisaamaan. Olinhan juuri saanut Iiron kisakuntoon, ja ehdimme ennen kastrointia käydä jo yhdellä agilityradalla.

Kaikki meni loistavasti leikkauksen jälkeiseen yöhön asti. Heräsin yöllä aivan outoon ääneen, kun Iiro kouristeli, pissasi alleen, sen suusta tuli outoa vaahtoa ja se oli aggressiivinen. Oma koirani ei päästänyt minua lähelleen! Istuin lattialla ja itkin hysteerisenä. Hetken kuluttua Iiro tuli luokseni häntä heiluen. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä Iirolle oli tapahtunut.  En ottanut lainkaan vielä tässä vaiheessa yhteyttä lääkäriin, ajattelin, että Iiro on kipeä leikkauksen jälkeen. Olen ihmetellyt usein jälkeenpäin, miksi toimin näin. Seuraavana iltana kohtaus toistui lievempänä, ja soitin päivystävälle eläinlääkärille.

Sen puhelun aikana taivas putosi päälleni lopullisesti. Minulle sanottiin ääneen sana epilepsia. Iirolle pitäisi aloittaa elinikäinen lääkitys, ja se tarkoittaisi myös meidän kisauramme loppua. En voinut tajuta tilannetta. Eihän minun koirallani voinut olla epilepsia! Iiroa lääkittiin diazepamilla ja epilepsialääkitykseksi määrättiin barbivet. En kuitenkaan aloittanut vielä lääkitystä, koska Iiroa ei ollut tutkittu muutoin kuin verikokeilla, ja nyt päivystävän eläinlääkäri oli määräämässä sille elinikäistä lääkitystä.

Tilanteen teki pelottavaksi se, ettei kukaan oikein tiennyt tästä sairaudesta. Nukutus oli Iirolle ensimmäinen, eikä kukaan osannut sanoa, mikä vaikutus sillä saattoi olla tähän kaikkeen. Vielä oli pieni toivon kipinä, että tämä painajainen vain päättyisi.  Samalla mietin, jääkö koirani henkiin vai ei. Tuleeko sen elämä olemaan enää elämisen arvoista, jos kohtaukset eivät lopu?  Kysymyksiini ei ollut olemassa vastauksia.  Oma eläinlääkärimme kehotti elämään Iiron kanssa rauhallista elämää, enkä uskaltanut edes jättää sitä yksin.  Rauhallinen elämä tarkoitti sitä, että teimme Iiron kanssa vain pieniä lenkkejä ja vieraitakaan en ottanut vastaan. Eihän elämä voinut olla sellaista.  Iiro sai kohtauksia viikonloppuisin, ja kolmantena viikonloppuna Iiro sai 20 tunnin aikana neljä kohtausta. Kolmen viikon aikana kohtauksia oli kaiken kaikkiaan kymmenen.

Tämän synkän viikonlopun jälkeen olin yhteydessä Eläinsairaala Aistiin, jossa kehotettiin heti aloittamaan lääkitys.  Emme voineet jäädä odottamaan Aistin aikaa, vaan oli mentävä koiran ehdoilla. Oma lääkärini oli aloittamassa kaliumbromidia, koska se ei rasita maksaa. Aistissa sanottiin, että paras lääkitys on barbivet. Olin jälleen neuvottomassa tilanteessa, ketä minä uskon?  Loppujen lopuksi Iirolla aloitettiin kaliumbromidi.

Iiro tutkittiin Aistissa. Pään magneettikuva oli onneksi puhdas. Iiro sai epäilydiagnoosiksi idiopaattinen epilepsia.  Aistissa sain vastauksen moneen kysymykseeni, ja oli helpottavaa päästä paikkaan, jossa tästä sairaudesta tiedettiin. Monta asiaa jäi vielä avoimeksi, ja vain aika antaisi vastaukset. Ehkä tärkein tieto oli, että nukutusaine ei ollut aiheuttanut epilepsiaa – eikä se sitä aiheuta – vaan Iiro on saanut perimässään taipumuksen sairastua. Meitä neuvottiin elämään normaalia elämää, eikä kohtauksia tarvinnut pelätä etukäteen.

Todellisuudessa tilanne ei ollut näin yksinkertainen, pelko kohtauksista oli koko ajan mielessä. Toisaalta oli helpottavaa, että tiesimme, minkä asian kanssa elämme. Ennen kaikkea helpotti se, että emme olleet asian kanssa yksin.  Aika pian alkoi löytyä kohtalontovereita, myös kääpiösnautsereiden keskuudesta, jotka elivät täysin normaalia elämää. Oli tietenkin karmea pettymys, että emme voineet enää kisata. Tässä vaiheessa agility ei ollut edes mahdollista Iiron kanssa. Onneksi minulla oli kovaa vauhtia kasvamassa toinen harrastuskoira, ja aloitimmekin Loren kanssa kisaamisen samana kesänä. Mikään ei kuitenkaan korvannut sitä, mitä koin ja tein Iiron kanssa.

Iiron kohdalla oli sillä hetkellä tärkeintä saada lääkitys tasapainoon. Aistissa kaliumbromidin rinnalle aloitettiin barbivet. Lääkityksen seurauksena Iiro oli alussa väsynyt ja sen takapää heikkeni. Koira, joka oli pari kuukautta aikaisemmin ollut lihaksikas turbomoottori, käveli nyt lenkillä minun perässäni laahaten takajalkojaan mukanaan. Meille sanottiin, että noin kahdeksan viikkoa lääkityksen aloittamisesta tilanne tulisi olemaan sellainen kuin sen hetkisellä lääkityksellä saavutettaisiin. Iiron takapää oli edelleen heikko, mutta kohtauksia ei ollut lainkaan, eli lääke näytti auttavan. Syksyn aikana lääkitys aiheutti myös ylivilkkautta. Iiro oli öisin levoton ja vaelsi huoneesta toiseen. Tähän olisi auttanut lääkityksen lisääminen. Toisena vaihtoehtona oli valvoa öisin ja odotella, että tilanne tasaantuu. Päätimme sinnitellä, ja vilkkaus meni ohi.  Puolen vuoden jälkeen kaliumbromidin määrää pystyttiin vähentämään. Tällä uskottiin olevan vaikutusta väsyneisiin takajalkoihin, ja pari kuukautta lääkkeen muuttamisen jälkeen tilanne olikin merkittävästi parempi. Lenkillä juoksenteli iloinen, pirteä Iiro. Kevään aikana Iiro oli jo hyvässä kunnossa, ja jumpan avulla sain edelleen vahvistettua sen takapäätä. Iiro kulki mukana agilityharjoituksissa, ja hiljalleen aloin tehdä lyhyitä pätkiä myös Iiron kanssa.

Sairautta ajatellen kaikki näytti hyvältä. Sitten, vajaa vuosi Iiron sairastumisen jälkeen, tuli taas tämän sairauden julmuus esille. Iiron jälkeläinen, Luna, oli alkanut saada kohtauksia. Kohtaukset alkoivat samalla tavalla kuin Iirolla eli nukutuksen jälkeen. Lunalta otettiin pään magneettikuva, ja tulosten valossa se oli perinyt isänsä sairauden. Onneksi lääkityksen avulla tyttö voi tänä päivänä hyvin. Nyt oli kuitenkin saatu vastaus siihen, periytyykö sairaus helposti jälkeläisiin. Ajattelin, että Lorella täytyy olla hengenvaara ennen kuin sen saa nukuttaa. Toisaalta ajattelin, että tuskin kenelläkään on niin huonoa onnea, että saa kaksi epilepsiakoiraa.

Tämän sairauden kohdalla ei kuitenkaan ole kyse tuurista, vaan siitä, että sairaus periytyy voimakkaasti.

Syksyllä 2012 olin palaamassa Loren kanssa agilityharjoituksista. Samalla juhlistimme Loren nousua agilityn 2-luokkaan. Tuntui todella hyvälle sen kovan työn jälkeen, minkä olin tehnyt Loren kanssa. Hiljalleen aloin hyväksyä myös sen, että Lore on nyt se minun kisakoirani eikä Iiron kanssa kisaaminen kerta kaikkiaan ole enää mahdollista.  

Tätä hurmosta kesti kuitenkin vain hetken, ja pudotus maan pinnalle oli järkyttävä. Ajaessani kuulin kummallista havinaa. Lore oli pudonnut takapenkiltä jalkatilaan, jossa se makasi selällään ja kouristeli. Tämä ei voinut olla totta! Pysäytin auton moottoritien reunaan ja varmistin, että koira ei tukehdu kieleensä. En voinut kuin katsoa kelloa ja odottaa, milloin kohtaus menee ohi.

Lore sai 12 tunnin aikana kolme kohtausta. Elämä tuntui kohtuuttomalle minua ja ennen kaikkea minun koiraani kohtaan, eihän tässä ollut enää mitään järkeä! Yritin etsiä kaikkia vaihtoehtoja, mistä tämä voisi johtua. Olivatko ne kohtaukset sittenkään epileptisiä kohtauksia? Monta kohtausta nähneenä asiassa ei kuitenkaan ollut mitään epäselvää.

Olin heti seuraavana päivänä yhteydessä Aistin Iiroa hoitaneeseen neurologiin, joka neuvoi aloittamaan lääkityksen. En missään nimessä halunnut ottaa riskiä jäämällä odottamaan seuraavia kohtauksia. Iiron kohdallahan lääkityksen aloitusta pitkitettiin aivan liian kauan. Halusin viedä myös Loren tarkempiin tutkimuksiin Aistiin. Iiron hoidosta minulla oli pelkkää hyvää sanottavaa, ja halusin myös Lorelle parhaan mahdollisen hoidon. Pään magneettikuva oli puhdas, ja epäilydiagnoosissa olivat samat sydäntä raastavat sanat kuin isällä ja siskolla: idiopaattinen epilepsia. Nyt minun piti antaa tabletti barbivet-purkista sekä isälle että pojalle.

Loren lääkitys saatiin hyvin tasapainoon, eikä sivuvaikutuksia ole ollut. Kaveri on koko ajan ollut sama iloinen hännän heiluttaja.     

Aika pian Loren sairastumisen jälkeen mietin, että joudun kokonaan jättämään agilityharrastuksen. Harrastuksen, josta oli tullut minulle se kaikkein rakkain. Treenasin tunnollisesti, olimmehan huippuvalmentajien ryhmässä. Hieman tarkemmin asiaa mietittyäni ajattelin, että miksi ihmeessä lopettaa. Iiro oli jo tehnyt agilitya, ja kaikki meni loistavasti. Päätin jatkaa treenaamista Iiron kanssa ja kokeilla jatkamista myös Loren kanssa sen jälkeen, kun lääkitys on saatu tasapainoon. Noin pari kuukautta sairastumisen jälkeen Lore pääsi takaisin treeneihin, ja aloinkin käydä poikien kanssa treeneissä vuoroviikoin.  

Molemmat kävivät kevättalvella 2013 kontrollissa, ja tulostenkin valossa kaikki näytti hyvälle. Sairaus on saatu hyvin kuriin, ja lääkitys on tasapainossa. Minulle on ollut todella suuri apu, että sain poikien hoitosuhteen Eläinsairaala Aistiin. Minulla on vain pelkkää hyvää sanottavaa, miten neurologi Janis Jeserevics on poikia hoitanut ja neuvonut meitä aina, kun olemme apua tarvinneet. Pojilla on myös aivan ihana oma lääkäri Raija Väyrynen täällä Oulussa. Olen hänelle todella kiitollinen kaikesta.  

Kaikkein tärkeintä on tietenkin se, että pojat voivat hyvin. Molempien kanssa harrastan edelleen agilitya, ja olemme menossa myös ensi talvena ryhmään. Pojat elävät täysin normaalia, ehkä keskimääräistä vauhdikkaampaakin, koiran elämää.  Agilityn lisäksi käytän molempia uimassa – vierellä on tietenkin aina uittaja. Kaikki on sujunut hienosti. Meitä ei rajoita oikeastaan mikään muu kuin Kennelliiton dopingsääntö, joka tuntuu kohtuuttomalle. Kennelliiton silmissä minulla on nyt kaksi koiramaailman hylkiötä, jotka eivät saa enää osallistua mihinkään. Lore on neljävuotias, sillä ei sairastumisen jälkeen ole ollut yhtään kohtausta eikä lääkkeistä ole sivuvaikutuksia. Ja nyt se on aivan kaikesta ulkona! Iirollakaan ei ole ollut kohtauksia lääkityksen aloittamisen jälkeen.

Tätä sairautta ei toivo kenellekään, vähiten näille viattomille parroille. Omat koirani ovat karmea todiste siitä, miten voimakkaasti epilepsia periytyy. Tämä sairaus tuli kuin isku vasten kasvoja. Iiro oli jo kolme ja puolivuotias, kun sitä käytettiin jalostukseen. Varsinkin terveydellisestä näkökulmasta yhdistelmä vaikutti hyvälle, mutta toisin kävi. Iiron ainoassa pentueessa kaksi kuudesta jälkeläisestä on sairastunut. Omien koirieni suvusta tiedän Iiron puolelta yhden epilepsiaa sairastavan koiran. Koira sairastui samaan aikaan kuin Iirokin. Koiran isällä on sama emä kuin Iirolla. Tämänkin kaverin sairaus on saatu lääkityksellä kuriin.

Koirieni kasvattajat Satu Lehtonen ja Jonna Haikola ovat suhtautuneet sairauteen avoimesti. Se on ollut meillä todella tärkeää, ja se on ennen kaikkea tärkeää tälle rodulle. Arvostan suuresti heidän vastuuntuntoista päätöstään lopettaa näiden linjojen kasvattaminen, sillä mikä voisi olla tärkeämpää kuin koiran terveys. Haluan kiittää ystävääni Satua (kennel Funace’s), hän on poikien sairastuessa ollut minulle korvaamaton tuki. Tämä on ollut pitkä ja raskas prosessi. Tätäkään kertomusta en voinut kirjoittaa ilman kyyneleitä.

Pojat ovat minulle äärimmäisen rakkaita, enkä ajattele, että ne olisivat jotenkin huonompia koiria, päinvastoin. Emme voi enää kisata, mutta voimme harrastaa ja nauttia elämästä muilla tavoin. Olen onnellinen siitä, että olemme ennen sairastumista eläneet täysillä jokaisen päivän, ja niin aiomme tehdä myös tulevaisuudessa.

Tulisi aina muistaa, että koira ei ole ihmistä varten, vaan ihminen koiraa varten.

Kirsi-Mari Tervo

Ei kommentteja: